Lhasa apson kiehtova historia: Miten ympäristö on muovannut tämän ainutlaatuisen rodun?

Lhasa apso on pieni, mutta elegantti koira, jolla on pitkä ja tuuhea turkki. Sen ulkonäkö on usein verrattavissa leijonan pentuun, mistä johtuu myös yksi rodun nimistä, "Tiibetin leijonakoira".

Turkki: Lhasa apson tunnusmerkki on sen pitkä, tuuhea ja maahan asti kasvava turkki. Väritys voi vaihdella paljon, ja sallittuja ovat muun muassa kultainen, hiekanvärinen, harmaa, musta, valkoinen ja erilaiset kirjavat värit, kaikki paitsi maksan tai suklaanruskea.

Pää: Pää on kauttaaltaan pitkän karvan peitossa, otsatukka varjostaa silmiä. Luppakorvat ovat myös pitkän karvan peittämät. Silmät ovat tummat ja ilmeessä on usein näkyvissä tiettyä itsepäisyyttä tai ainakin määrätietoisuutta.

Runko: Runko on suorakaiteen muotoinen, eli koira on hieman pidempi kuin korkea. Selkä on vahva ja raajojen tulisi olla mahdollisimman suorat.

Koko: Lhasa apso on pieni koira, urosten ihannesäkäkorkeuden ollessa noin 25 cm ja narttujen hieman vähemmän. Käytännössä kuitenkin urosten säkäkorkeus vaihtelee n. 26–30 cm ja nartut hieman pienempiä.

Lhasa apson juuret Tiibetin vuoristossa

Lhasa apson tarina alkaa Tiibetistä Himalajan vuoristoista, jossa se on ollut osa paikallisen kulttuurin kantavaa voimaa vuosisatojen ajan. Tiibetin ankarat sääolosuhteet, kuten kylmät talvet ja ohut vuoriston vähähapekas ilma, ovat vaatineet eläimiltä erityistä sopeutumista. Lhasa apson pitkä, tiheä turkki on toiminut tehokkaana eristeenä, suojaten koiraa kylmältä ja tuulelta, mutta myös voimakkaalta ja kirkkaalta auringonvalolta. Erityisesti otsatukka on suojannut hyvin silmiä. Pieni koko ja ketterä rakenne ovat puolestaan mahdollistaneet liikkumisen vuoriston vaikeakulkuisessa maastossa.

Tiibetin luostareissa lhasa apsot ovat toimineet niin seurakoirina kuin vartijoina. Niiden uskottiin tuovan onnea ja suojelevan pahoilta hengiltä. Koirat ovat olleet myös arvokas omaisuus, ja niitä on lahjoitettu tärkeille vieraille. Tiibetin aateliston keskuudessa lhasa apsot ovat nauttineet korkeata arvostusta ja olleet merkki vauraudesta.

Luonteen kehittyminen

Tiibetin vuoristossa eläminen on vaatinut lhasa apsolta itsenäisyyttä ja varovaisuutta. Koiran on pystyttävä arvioimaan tilanteita ja tekemään omia päätöksiä, sillä ihmisen apua ei aina ole saatavilla. Tämän takia lhasa apso on luonteeltaan hieman pehmeä, se muistaa hyvin epämiellyttävät kokemukset. Itsenäisyys ei kuitenkaan tarkoita erakkomaista käyttäytymistä. Lhasa apso on yleensä uskollinen ja kiintynyt perheeseensä, ja se arvostaa ihmisten seuraa.

Rodun historia temppelikoirana ja aateliston seurakoirana on vahvistanut lhasa apsossa olevaa uskollisuutta ja kiintymystä. Koirat ovat oppineet luottamaan ihmisiin ja muodostamaan heihin läheisiä suhteita. Kuitenkin lhasa apso on säilyttänyt vartiointivaiston, joka on ollut hyödyllinen sekä luostareissa että kodeissa. Koira on valpas ja hälyttää vieraista, mutta ei yleensä ole aggressiivinen.

Lhasa apsot länsimaissa

Lhasa apso saapui länsimaihin 1900-luvun alussa, kun tutkimusmatkailijat ja Iso-Britannian armeijan virkamiehet toivat niitä mukanaan Tiibetin matkoiltaan. Rotu herätti huomiota erityisesti pitkän turkkinsa ja ylpeän olemuksensa ansiosta. Länsimaissa lhasa apso nousi nopeasti suosioon seurakoirana, ja sitä pidettiin eksoottisena ja arvostettuna lemmikkinä. Näyttelyiden lisääntyminen vaikutti lhasa apson ulkonäköön. Jalostuksessa alettiin korostaa tiettyjä piirteitä, kuten runsaampaa turkkia ja tiettyjä värivariaatioita. Osa kasvattajista on silti pitänyt kiinni alkuperäisestä rotutyypistä ja lhasa apso onkin yksi parhaiten alkuperäisenä säilynyt rotu. Toki moderni turkinhoito on tehnyt sen, että turkin pituus koiranäyttelyissä on lisääntynyt merkittävästi.

Nykyään lhasa apso on edelleen suosittu seurakoira, mutta sen rooli on muuttunut. Vaikka se on säilyttänyt osan itsenäisyydestään ja varovaisuudestaan, se on yleisesti ottaen sosiaalisempi ja mukautuu paremmin erilaisiin elinympäristöihin. Lhasa apsot viihtyvät sekä kaupunkiympäristössä että maalla, ja niitä pidetään usein myös perheissä, joissa on lapsia.