Aloitin agilityn harrastamisen 90-luvun lopulla kiinanharjakoirani Iiron kanssa, mutta kunnolla kisakärpänen puraisi vasta, kun kuvioihin tulivat valkoiset villakoirani Viivi (keskikokoinen) ja Ville (kääpiö). Molemmat etenivät aina 3-luokkaan saakka – ja Ville oli suorastaan sähikäinen radalla! Harmillisesti Villen ura päättyi vain yhden sertin päähän agilityvalion tittelistä. Se jäi silloin vähän kaivelemaan, mutta elämä vei toisaalle ja kisataukoa kertyi lopulta vaatimattomat… 17 vuotta.

Fast forward tähän kevääseen, kun päätin, että nyt mennään taas. Tällä kertaa agilityratoja valloittaa lhasa apso Siiri eli virallisemmin Yarmilan Shipshape’N Bristol Fashion. Hänellä on söpöydet kohdillaan – mutta vauhti on hieman toista kuin vanhoilla villakoira-raketeillani. 😄

Ilmoittauduin kahdelle hyppyradalle. We're still practicing the seesaw, so I didn’t want to enter full agility runs just yet. And honestly? Two courses were more than enough!

Pientä lisähaastetta toi toki se, että Siiri päätti aloittaa juoksunsa sopivasti kisoihin. Ei ihan optimaalisin ajoitus, mutta ei voi minkään. Juoksuinen narttu ei ole ehkä se kaikkein yksinkertaisin kisakaveri – ja minä puolestani en kehdannut lähdön läheisyydessä leikkiä ja nostattaa tunnelmaa, jottei lähellä olleet poikakoirat menisi ihan solmuun.

Ensimmäinen rata meni siis... noh, sanotaanko varovaisesti. Siiri päätti miettiä tarkkaan, mitä ohjaaja oikein tarkoittaa, ja pujottelussa tuli useampi takeltelu. Toisella radalla päästiin jo vähän vauhdikkaampaan menoon, mutta sielläkin tuli pari seisahdusta ja yksi keppivirhe.

Molemmilta radoilta tuli tulokseksi hylätty, sillä ylitimme sallitun ajan – mutta fiilis oli silti katossa! Muistin itse radat (mikä on jo pieni voitto), ja koirakin pysyi menossa mukana, joten voidaan puhua ehdottomasti onnistuneesta paluusta. 😄

Tästä on hyvä jatkaa – lisää treeniä, lisää hauskuutta ja ehkä vähän vähemmän juoksuja seuraavissa kisoissa?

Aikaisemmat Blogiartikkelit