Koirien kasvattaminen ja omistaminen on täynnä iloa, naurua ja unohtumattomia hetkiä. Mutta kaiken kauniin rinnalla kulkee myös yksi raskaimmista totuuksista: luopuminen.

Tämä kesä on ollut Yarmilan kennelissä erityisen raskas. Jouduimme luopumaan kolmesta rakkaasta perheenjäsenestä vain kuukauden sisällä.

Ensin, rakas tiibetinterrierimme, Ch. Yarmilan Back to Lövskär – Jossan, nukkui pois kesäkuussa kasvaimen vuoksi. Jossan muutti vanhempieni luokse muutaman vuoden ikäisenä, mutta koska olemme aina asuneet lähekkäin ja tavanneet usein, hän oli silti kiinteä osa arkeamme. Hän ehti juuri täyttää 13 vuotta. Se oli herttaisin ja rakastettavin tiibetinterrieri ikinä <3 Nuorena se keksi kaikenlaisia luovia sisustussuunnitteluprojekteja ja tuunasi useita harjoja, kenkiä ja muita tylsiä arkisia asioita kauniiksi pitsireunaisiksi taideteoksiksi. Mutta ei sille voinut olla vihainen, koska se oli mitä ihastuttavin ja kaunein pieni tibbelady. Myöhemmin hänen luovuutensa tasaantui ja se keskittyi enemmän seurakoiran velvollisuuksiin.

Juuri kun olimme alkaneet järjestellä laumaa uudelleen, tapahtui jotakin todella järkyttävää. Lupaavin ja menestynein nuori harrastuskoiramme Coco, vain nelivuotias lhasa apso, sairastui äkillisesti. Uskoin vakaasti, että kyse oli jostakin, mistä hän paranisi – että eläinlääkärit voisivat auttaa. Mutta tutkimukset paljastivat karun totuuden: kasvain, joka oli levinnyt sisäelimiin ja puhjennut. Mitään ei ollut tehtävissä. Menetimme Cocon niin yllättäen, että sanat eivät riitä kuvaamaan tuskaa. Kirjoittaessani tätä kyyneleet valuvat ja sydän tuntuu raskaalta kiveltä. Kirjoitan myöhemmin sen upeasta persoonasta, sillä sen ajatteleminen tekee vielä niin kipeää. Niin paljon Coco merkitsi minulle <3

Ikäänkuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, alkoi kesän kuumuus viedä elinvoiman vanhimmalta apsoltamme, Sonjalta, joka oli jo näyttänyt merkkejä iän tuomasta raihnaisuudesta. Lähes 16 vuoden yhdessäolon jälkeen tiesin, että aika oli tullut. Vaikka olin osannut varautua, luopuminen niin pitkäaikaisesta ystävästä ja perheenjäsenestä oli äärimmäisen vaikeaa. Sonja oli vuosia anoppini terapiakoira ja anoppini yllättävän poismenon jälkeen Sonja tuntui ainoalta, joka meillä oli jäljellä appivanhemmistani. Meillä on niin suuri ikävä heitä kaikkia ja tuntuu niin epäreilulta joutua päästämään irti!

Sanotaan, että ilman surua ei ilo tunnu miltään. Elämään kuuluu paitsi kauniita, myös kipeitä hetkiä, eikä kukaan meistä pääse niitä pakoon. Kun suru kohtaa, on inhimillistä antaa tilaa kaikille tunteille – itkulle, turhautumiselle, kaipuulle ja kivulle. Ei ole pakko hymyillä silloin, kun sydän on rikki. Minusta tuntuu, että en oikein pysty kirjoittamaan kaikkea, mitä haluaisin, koska sanat eivät vain tule helposti. Vielä joku päivä pystyn kirjoittamaan paremmat muistokirjoitukset näistä kolmesta perheenjäsenestä.

Aikaisemmat Blogiartikkelit